Rexit

Historiaa - tästä se kaikki alkoi

Rex-kissat saivat alkunsa vuonna 1950, kun Englannissa, Corwallissa, Nina Ennismoren omistama maatiaiskissa Serena sai kiharakarvaisen jälkeläisen. Joissakin lähteissä sanotaan pentujen syntyneen 21 kesäkuuta, mutta päivämäärä ei ole aivan varma. Tämä kiharakarvainen pentu nimettiin Kallibunkeriksi ja pennun kasvaessa huomattiin, että se erosi sisaruksistaan paitsi karvaltaan, myös tyypiltään; se oli huomattavasti muita elegantimpi ja korkeajalkaisempi. Kallibunker astui oman emonsa kasvatuksesta kiinnostuneen eläinlääkärin suosituksesta, ja tuloksena oli lisää kiharakarvaisia kissoja.

Nina Ennismore oli kasvattanut aiemmin rex-kaneja ja nimesi nämä kissat karvan takia rexeiksi.
Rexien alkutaival on ollut hyvin vaiheikas ja myös vaikea. Seranan ja Kallibunkerin poika Poldhu oli väritykseltään epätavallinen sinikilpikonna. Poldhu annettiin eläinlääkärille tutkittavaksi, jotta voitaisiin tutkia kuinka se pystyi tuottamaan jälkeläisiä. Kyseisen lekurin tutkimukset olivat niin perusteelliset, että niiden jälkeen kolli todellakin oli steriili, ja kaiken lisäksi lekuri vielä kadotti näytepalansa, joten Poldhun salaisuus jää ikuiseksi arvoitukseksi...

Muutamia vuosia myöhemmin Nina Ennismore henkilökohtaisten vaikeuksien takia lopetti lähes kaikki kissansa, myös Kallibunkerin ja Serenan. Tämän jälkeen sisäsiittoisuuden aiheuttamien ongelmien takia Englannissa oli vain yksi rex, joka ei ollut steriili ja pystyi saamaan jälkeläisiä. Tällä kollilla astutettiin neljä naarasta, kotikissoja ja burmia, ja näiden jälkeläisistä aloitettiin rodun kehitys uudestaan. Tosin tästäkään kollista ei ollut pitkään apua, hän heitti henkensä tappelussa toisen kollin kanssa.

Meni joitain vuosia ennen kuin saatiin taas aikaiseksi kiharakarvainen pentu ja tämän ihmeellisen otuksen kuva sitten julkaistiin lehdessä. Kuvan näki kiharakarvaisen kollin Kirleen omistaja, joka otti yhteyttä artikkelissa mainittuihin ihmisiin ja nämä ostivat Kirleen rexkasvatukseen. Kaikkien hämmästykseksi Kirleen jälkeläiset rexnaaraiden kanssa olivat kuitenkin suoraturkkisia... Lopulta luovuttiin yrityksistä ja todettiin, että Kirleen kiharuuden aiheuttava geeni on eri kuin Kallibunkerilla ja Kirleestä saivat alkunsa devon rexit, kun taas alkuperäiset rexit nimettiin cornish rexiksi. Amerikkaan oli ehtinyt joitain Kallibunkerin jälkeläisiä jo rodun alkutaipaleella ja siellä oltiin saatu aikaiseksi lisää kikkarakarvoja, ilmeisesti näihin oli sekoitettu paikallisia kiharakarvaisia kissoja samoin kuin siamilaisia, joten ne olivat tyypiltään paljon brittisukulaisiaan elegantimpia. Nykyiset cornish reximme ovatkin näiden eri mantereilla kasvatettujen kissojen sekoituksia.

Molempiin rexeihin on alkuaikoina sekoiteltu monia muita rotuja. Nykyisen ulkomuotonsa cornish rex on saanut lähinnä siamilaiselta ja itämaiselta, Kallibunker oli ainakin valokuvien perusteella tyypiltään hyvin samanlainen kuin veteraani-ikäiset cornarit Suomessa. Devoneihin taas useiden yritysten ja erehdysten jälkeen päädyttiin käyttämään burmaa ja persialaista, joilla saatiin säilytettyä Kirleellä ollut menninkäismäinen ilme (ns. pixie look) ja väärät sääret.

Cornish rex - se venytetympi malli

Cornish reximme on nykyään hyvin elegantti ja korkeajalkainen, mutta kuitenkin lihaksikas kissa. Sillä on kiilamainen keskipitkä pää, suora profiili, vahva leuka ja soikeat keskikokoiset silmät. Korvat ovat suuret ja tyvestä avoimet ja ne ovat sijoittuneet hyvin korkealle päälaelle. Hännän tulisi olla niin pitkä kuin mahdollista ja piiskamainen. Karva on kihara tai laineikas ja tiiviisti ruumiinmyötäinen, laadultaan pehmeä ja silkkinen, ja se todellakin menee kiharaan ihan itsestään, mitään papiljotteja tai kreppirautoja ei tarvita. Ja viiksetkin ovat tietysti kiharat.

Värivalikoima on hyvin laaja, aivan kaikki värit ja kuviot ovat sallittuja ja meilläkin on jo syntynyt sellaisia harvinaisuuksia kuin tonkineeseja kuvioilla ja ilman, sekä odd-eye punavalkoinen cornari. Näyttelyissä rexit jaetaan yhdeksään väriryhmään ja hyvin ne näyttelyissä menestyvätkin, viime aikoina on lähes joka näyttelystä ainakin yksi cornari lähtenyt kotiin pokaalin kanssa.

Suomessa on cornish rexejä kasvatettu jo vuodesta 1968, ja yhteensä niitä on maassamme jo noin tuhatviisisataa. Uusia cornareita rekisteröidään vuosittain noin 110. Rotu on yleisesti ottaen hyvin terve. Eiväthän ne toki luonnossa pärjää lyhyen turkkinsa vuoksi, mutta eipä se ole sisäkissana tarpeenkaan. Tosin tiedän yhden valkoisen cornaripojan, joka käy ympäri vuoden lenkillä perheen valkoisen villakoiran kanssa. Viiksien lyhyys ei ainakaan omien poikieni menoa haittaa, ehkä paremminkin päinvastoin...

Devon rex - se lättänämpi malli

Devoneita en ole nähnyt kuin näyttelyissä, mutta ajattelin niistä kuitenkin jonkun sanan kirjoittaa, koska usein kuulen hämmästyttävän kysymyksen, että mitäs eroa niissä eri rexeissä oikein on. Eiväthän ne muistuta toisiaan kuin siinä, että molemmilla on kihara turkki ja sekin on devonilla erilainen kuin cornarilla! Myönnettäköön, että itse en erota norskia maine coonista, turkkilaisesta tai siperian kissasta, mutta niissähän on niin paljon karvaa, että eihän niistä edes saa selvää miltä se itse kissa näyttää....

Devon rexillä saattaa kaikkein lyhimmän pohjakarvan, joka on cornish rexin ainoa karva, lisäksi olla seuraavaksi pisintä karvaa, joten sen turkki on usein vähän karheampi. Joskus turkissa törröttää kovia lyhyitä harjaskarvoja. Mutta kuitenkin turkin pitäisi olla lyhyt, tiivis ja laineikas, todellisuudessa devoneilla on usein kaljuja läiskiä. Devon rexin viikset ovat hyvin lyhyet, ne eivät yleensä kasva tynkiä pidemmiksi. Parhaiten devonin erottaa cornarista pään muodosta. Devonilla se on lyhyt kiila, jossa täyteläiset posket, korostuneet viiksityynyt ja selvä otsapenger. Korvat ovat hyvin suuret ja tyvestä leveät sekä alhaalle sijoittuneet. Silmät ovat suuret, soikeat ja sijaitsevat kaukana toisistaan.

Devon rex on standardin mukaan keskikokoinen kissa, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt mikä se pieni sitten on, en minä ainakaan ole nähnyt mitään devonia pienempää rotua. Devonin vartalo on kiinteä ja lihaksikas ja sillä on leveä rintakehä, standardin mukaan devoneiden pitäisi olla huomattavasti korkeajalkaisempia ja elegantimpia kuin mitä devonimme yleensä ovat. Takajalat ovat etujalkoja pidemmät ja etujalkojen asento antaa länkisäärisen vaikutelman, tassut ovat pienet ja soikeat. Häntä on pitkä, ohut, kapeneva ja lyhyen karvan peittämä. Lepakkokorvineen, menninkäisnaamoineen ja kiharoine karvoineen nämä kissat ovat hyvin erikoisen näköisiä, tosin eräässä näyttelyssä kuulin kahteen kertaan sanottavan ruskeatiikeristä devonista että se näyttää ihan kotikissalta....

Devoneilla värivalikoima ei Suomessa vielä ole aivan yhtä laaja kuin cornish rexeillä, ja tasokin on ainakin näyttelymenestyksellä mitattaessa heikompi. Tosin devoneita on Suomessa kasvatettu vasta vuodesta 1990. Yhteensä devoneita on maassamme noin 150 ja vuosittain tulee uusia rekisteröintejä noin vaihtelevasti 20-50. Toivottavasti nykyiset devon rex -kasvattajamme jaksaisivat tuoda lisää siitoskissoja ja kehittää rotua eteenpäin, vielä muutama vuosi sitten lähes kaikki devonimme olivat kahden siitosmatadorin jälkeläisiä, parhaimmassa tapauksessa niillä on toinen isänä ja toinen äidin isänä!

Jos jollekin jäi vielä epäselväksi mistä devonin ja cornarin erottaa, niin koiraihmisille ainakin asiaa selventää se, että cornish rex on kuin italianvinttikoira ja devoni kuin bostoninterrieri, tai ne ovat kuin doberman ja rottweiler. Piirretyn ystäville taas voin kertoa että cornish rex on kuin Väläys (Pinky) ja devon rex kuin Äly (Brain), siis noin ulkonäöltään, ei luonteeltaan.

Olen koittanut kysellä devoneiden omistajilta kissojensa luonteesta ja käytöksestä. Pitkään kovisteltuani eräs kasvattaja, jolla on molempia rexejä sanoi, että devonit ovat vähemmän atleettisia ja niillä ei ole samanlaista himoa päästä jokaisen kaapin päälle kuin cornareilla. Hän myös sanoi, että devonit ovat luonteeltaan vielä ihanampia, mutta sehän ei voi mitenkään pitää paikkaansa... Devoneilla sanotaan olevan hyvin omituinen lintumainen ääni, mutta en sitä ole koskaan itse päässyt kuulemaan.

Muut rexit - lisää kiharoita ja laineita

Cornish ja devon rexin lisäksi FIFessä rekisteröidään german rex. Germaneita on tuotu Suomeen yhden kasvattajan toimesta ja pentujakin on syntynyt. Germanit ovat kuitenkin hyvin harvinaisia kissoja koko maailmassa, kiharakarvaisia german rexejä on alle 50. Joku aika sitten olisin vielä väittänyt, että german rex on kuolemassa sukupuuttoon, mutta ehkä rotu vielä saadaan pelastettua. German rexitkin saivat alkunsa tavallisesta maatiaisesta ja niistä on tietoa jo ennen Kallibunkerin aikaa, mutta roduksi ne on laskettu vasta devonin ja cornarin jälkeen. German rex ei ole sen alkuperäisempi kuin englantilaiset rex-rodut. Koeastutuksissa on todettu että cornish ja german rexin jälkeläiset ovat kiharakarvaisia, joten näiden kiharuus-geeni on sama.

Ja eiväthän kikkarakarvaiset kissat vielä tähän lopu. German rexin kasvatukseen on käytetty per-sialaisia tyypin tukevoittamiseksi ja niinpä persialaispentueeseen Itä-Euroopassa on syntynyt kiharoita pentuja. Näistä jalostettiin bohemian rex ja rotu yritettiin rekisteröidä FIFessä joitain vuosia sitten, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lisäksi Amerikassa kasvatetaan selkirk rexiä ja la permiä, lyhytjalkaista munchkinia kiharalla karvalla, ja onpa siellä jollain jopa kiharakarvaisia maine coonejakin! Kaipa myös american wirehair voidaan lukea kihakarvaisiin rotuihin.

Eräs useita kymmeniä vuosia cornish rexejä Yhdysvalloissa kasvattanut kasvattaja on törmännyt neljä kertaa kiharakarvaisiin kotikissoihin, joita pidettiin luonnollisen mutaation aiheuttamina. Minä jään vielä odottamaan että meillä Suomessakin syntyisi luonnollisen mutaation seurauksena laineikasturkkisia kissoja. Rodullehan voitaisiin antaa nimeksi vaikka fin rex... Rex -muutaatio on melko helposti luonnossa tapahtuva, joten varmasti Suomessakin on aivan luonnonmutaation kautta syntyneitä kiharakarvaisia maatiaisia.

Hoito - hellimistä, hellimistä ja hellimistä

Rexin hoito ei paljoa eroa muiden lyhytkarvakissojen hoidosta. Ennen näyttelyä monet rexit talkitaan, jotta saataisiin kiharat paremmin esille. Jotkut myös pestään, mutta toisille ei tarvitse tehdä mitään. Omista kastraattipojistani vanhempi tarvitsisi ennen näyttelyä sekä pesun että talkitsemisen, nuoremmalle taas en tee yhtään mitään, herra on kerran pesty ja sekin oli vähän liikaa. Vaikka ehkä karvaisempien kissojen omistajista kaikkien rexin karva näyttää lähes samalta, on niiden turkkien laaduissa kuitenkin todella paljon eroa. Minulla ja siskollani on yhteensä kymmenkunta (siskoni viimeisimmän laskun mukaan 17) cornish rexiä ja niillä on jokaisella erilainen karva. Harjaamista nämä kissat eivät varsinaisesti kaipaa, silittelyjä ja rapsutuksia kylläkin, mutta karvanlähtöaikaan voi vähän vauvaharjalla tai kumisualla sutia. Karvaahan rexeistä lähtee aivan yhtä paljon kuin tavallisesta kissasta pohjavillaa, eli vähän ja lyhyttä, joten ei sitä juuri huomaa. Rexin korvat kaipaavat vähän muita kissoja enemmän huomiota, koska niissä ei ole karvoja suojana, joten ne kannattaa puhdistaa säännöllisesti. Toisaalta kun ei ole karvoja tiellä, näkee heti onko korva likainen vai ei.

Luonne - atleettiset kaikkiruokaiset sylinvaltaajat

Luonteeltaan cornish rexit ovat hyvin sosiaalisia ja vilkkaita. Ne ovat aina ovella vastassa, tuli sieltä kuka tahansa ja vieraan syli kelpaa aivan yhtä hyvin kuin oman ihmisenkin. Sillä omalla ihmisellä kun on vieraiden kyläillessä tapana juoksennella ympäriinsä teekuppien kanssa ja muuta omituista, vieraat pysyvät paljon paremmin paikoillaan. Toisaalta, harvemman rexin unet häiriintyy jos kissan nostaa välillä pois sylistä ja taas syliin. Jotkut cornarit valitsevat oman ihmisen (tai koiran) itselleen, mutta hekin muistavat olla tasapuolisia muille perheenjäsenille, ettei kenellekään tule paha mieli. Rexit tulevat loistavasti toimeen muiden eläinten kanssa, ainakin (isoista) kaneista, koirista ja minipossuista on hyviä kokemuksia. Valokuva, jossa naku kiinanharjakoira oli nokosilla poikittain vanhan rexherran päällä, on jäänyt hyvin mieleen. Tosin jyrsijät tai pienet häkkilinnut saattavat stressaantua rexin jatkuvasta mielenkiinnosta, ja niillä pitkillä notkeilla tassuilla on aika helppo avata kaikenlaisia luukkuja... Monet rexit ovat varsin hyviä hiirestäjiä!

Niillä samaisilla tassuilla on myös kätevä avata kaikki ruokapurkit ja kaapit joissa on ruokaa. Siskoni luona on todistettu lajien välistä yhteistyötä, jossa rex avasi ruokakaapin ja tiputti ruokatölkit lattialle, jossa leonbergin koira "pikku" hampaillaan narskutti purkin rikki ja koko lauma nuoleskeli rei'istä tursuavaa kissanruokaa. Rexit ovat tunnettuja suuresta ruokahalustaan ja niiden vatsanympärystä on pakko pitää silmällä, vaikeaksi sen tekee se, että rexin määritelmä ruualle ei ole aivan sama kuin mitä omistajat kuvittelisivat. Omat poikani söivät kerran pussillisen paahtamattomia pop cornin jyviä ja kollillani astutettavana olleista kahdesta nartusta toisen lempiherkku oli raaka kurkku, hän myös jemmasi reppuuni munakoison pään myöhempää nauttimista varten. Toinen taas piti kovasti vesimelonista, tiedä sitten jos nämä olivat niitä raskaana olevien naisten omituisia mielihaluja.

Rexin elämänfilosofia on, että jos se ei ole syötävää niin se on lelu, ja melkein mikä tahansa kelpaakin leluksi. Ex-kollini kun alkoi kastraation jälkeen taas innostumaan leikkimisestä, hän löysi lempilelukseen yksittäispakatut terveyssiteet. Minä en oikein tykännyt, kun ne oli kaikki täynnä pieniä hampaanjälkiä ja koitin hänelle kyllä selittää, että pallien menetys ei ole sama asia kuin naiseksi tuleminen... Ne lelut kun olin saanut säilöttyä turvaan, niin herra löysin hiiren. Ei siis mitään karvahiirtä, vaan tietokoneen hiiren jota ensin nuoleskellaan jonkin aikaan, sen jälkeen siitä nyhdetään nappulat irti ja se viskataan pöydältä alas, sitten sitä onkin mukava mäiskiä ympäriinsä kun se roikkuu johtonsa varassa. Ja kehtaavat vielä väittää ettei rotukissat osaa tappaa hiiriä! Ystäväni, jolla on ollut sekä burmia että kotikissoja ja nykyään rexejä onkin sanonut, että se joka väittää burmaa leikkisäksi ei ole koskaan nähnyt cornarin leikkivän, nämä kun jaksavat jatkaa tuntitolkulla yksinään jonkun (yleensä itse löydetyn) lelun kanssa.

Lämmintä nämä kissat rakastavat ja nukkuvatkin mieluiten sylissä, patterin päällä, kohoavan pullataikinan päällä, kohotettavien pullien päällä tai uunista otettujen pullien päällä... Isäni nykyään koittaakin leipoa pullat ennen kuin menen sinne vierailulle kissojeni kanssa, muuten kun saadaan lituskapullia, enää ne eivät sentään ole kollin pallien painaumilla koristeltuja... Huumorintajua rexien kanssa eläminen vaatii, koska ne ovat mukana joka paikassa ja ovat hyvin avuliaita, ihan häiriöksi asti. Vanhempi herrani on sitä mieltä, että en itse osaa edes vessapaperia ottaa rullasta, paljon helpompihan minun on ottaa valmiiksi sopiviksi paloiksi katkottu vessapaperi lattialta kun on yksi kissa olkapäällä ja toinen sylissä. Hän myös valitsee sukat puolestani, minä vaan olen aina ne hänen lempparinsa mennyt laittamaan ihan laatikon takaosaan, joten ei auta muu kuin ottaa kaikki sukat ulos ennen kuin ne oikeat löytyy.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että rexit ovat aivan täydellisiä opiskelijan kissoja, koska lyhyen karvansa ja ihmisrakkautensa ansiosta ne viettävät mielellään aikaa sylissä, ja opiskelija-asunnoissa harvemmin lämmitys toimii joten "lämpöpullolle" on käyttöä. Pienen kokonsa (ja jatkuvat dieetillä olon) ansiosta ne eivät syö kovinkaan paljoa ja lelujakaan ei tarvitse ostaa, ne kun mieluiten löydetään itse. Toisaalta ne sopivat jokaiselle, joka etsii helppohoitoista ja kodin askareissa mukana olevaa kissaa, josta ei pääse eroon edes halutessaan.